Vaihteeksi ajattelin kertoa, miten meidän kaksi arkajalkaamme, Fiinu ja Tiinu, ovat kesyyntyneet osaksi perhettämme eli aran ja vetäytyvän pennun ei tarvitse olla toivoton arkajalka koko elämäänsä, vaan kärsivällisyydellä ja hellyydellä ajan saatossa aran kuoren alta voi kuoriutua hellyydenkipeä kisu, joka antaa vastineeksi saamastaan hyvästä kodista ikuisen luottamuksen ja rakkauden.
Kaikki alkoi kesästä 2008, jolloin Casper-vanhuksemme sydänlääkitys ei enää tehonnut ja katsoimme parhaaksi, että Casperin on aika suorittaa viimeinen käynti eläinlääkärin luona. Tuolloin meillä oli Casperin lisäksi Mini-mamma ja Minin syksyn 2007 pentueesta kaunis kollipoika, Melu. Casperin kuoleman jälkeen Mini ja Melu eivät oikein mahtuneet samaan pihaan ja viimeisen reviirisodan jälkeen keväällä 2009 Mini (tuolloin jo leikattu) muutti pysyvästi joen taakse naapuriin hiirikissaksi ja Melu jäi pitämään vahtia meidän pihaamme. Tässä kohden pitää mainita, että Mini oli jo aiemmin viettänyt pitkiä aikoja naapurissa ja meillä olikin ikään kuin yhteishuoltajuus Mini-mammasta ja Mini otettiin mielihyvin vastaan hoitamaan hiirikissan velvollisuuksia.
Kuvassa Casper sylissään Melu. Casper hoiti ja vahti Minin pentuja, että Mini sai käydä vapaasti ulkona hiirestämässä myös pentuaikana.
Menimme lokakuussa 2008 Oittiin kissatalolle sillä mielellä, että haemme uuden kissan Casperin tilalle eli kissaluku kolme oli tarkoitus säilyttää. No, kuinka kävikään. Fiinu ja Tiinu olivat kissatalolla nurkkahäkissään kylki kyljessä 'täristen', kun pelottavia, outoja ihmisiä lähestyy. Fiinu valitsi välittömästi mieheni uudeksi isännäkseen, kun kisuli rauhoittui hetkessä mieheni sylissä. Ja eihän noita kahta kovia kokenutta arkajalkaa voinut toisistaan erottaa, joten kolmannen kissan sijaan meille muutti kolmas ja neljäs kissa.
Ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana, kun pikkupiiperoiset, joksi Fiinua ja Tiinua aluksi kutsuttiin olivat talossa, ei pienistä kuulunut pienintäkään pihausta, kun ne liikkuivat. Emo oli ehtinyt villielämässä opettaa, että ei ole soveliasta antaa itsestään mitään äänimerkkiä. Kului varmaan vuosi ennen kuin kuulin Fiinun ensimmäisen kerran naukaisevan ja varmaan puolisen vuotta meni ennen kuin piiperoiset uskalsivat leikkimään avoimesti niin, että leikistä kuului oikeasti ääntä. Siihen asti oli leikitty hiiren hiljaa.
Uskomattoman työn Fiinun ja Tiinun kesytyksessä teki omalla esimerkillään Melu-kolli, joka uupumatta hoisi ja paijasi pieniä sekä näytti, miten meidän rapsuteltavana on turvallista olla.
Vähitellen pienet rohkaistuivat ja ensimmäisiä merkkejä kesyyntymisestä varsin varhain jo oli, että iltaisin nukkumaanmennessä saimme seuraksemme Tiinu-neidin, joka halusi rapsutuksia ja sitten nukahti peittomme päälle. Monena aamuna olen herännyt siihen, että Tiinu nukkuu päälläni. Fiinu tykkää nukkua olohuoneessa. Myös silloin, kun söimme jotain keittiön pöydän ääressä, olimme piiperoiden mielestä 'vaarattomia'. No, tämähän johti sitten siihen, että pienet piti jotenkin palkita, kun omatoimisesti ottivat kontaktia ja mikäs sen luontevampaa pöydän ääressä istuessa kuin tipauttaa pala kinkkua pienten herkkusuiden syötäväksi.
Loppukesästä 2009 totesimme, että Fiinusta ja Tiinusta ei arkuutensa vuoksi taida ihan heti hiirikissoja tulla ja Melulla olisi aivan liian suuri urakka yksin pitää pihapiirimme hiirikanta kurissa, joten kissavahvuuteen liittyi Siiri-pieni. Siiri on edelleen varsin pienen kokoinen leikattu narttukissa, vaikka onkin jo aikuinen. Ja on täyttänyt loistavasti odotuksemme hiirenpyytäjänä. Siirulainen oli tullessaan hirmuinen sylikisu ja viettikin ensimmäisen talvensa aina sylissä, jos vain mahdollista. Tämä hurisevan, itsekulkevan hiirenloukun esimerkki kesytti myös Fiinua ja Tiinua aivan hirmuisesti lisää ja tällä hetkellä, kun Siiri-pienen manttelin talon tuoreimpana kissana on perimässä Pörri, ovat Fiinu ja Tiinu osaltaan näyttämässä uudelle tulokkaalle mallia, miten silityksiä on mukava vastaanottaa.
Näin sopuisasti meillä syödään. Kuvassa alhaalta vasemmalta myötäpäivään Siiri, Tiinu, Melu ja Fiinu.
Fiinun ja Tiinun osalta on vielä kesytysmatkaa jäljellä, mutta kehitys on ollut aivan huikaisevaa pienestä sähisevästä ja arasta kaapin alla lymyäjästä reilusi sohvalla löhöäväksi kissaksi. Todennäköisesti nämä meidän piiperoiset tulevat aina olemaan hieman varautuneita, etenkin vieraita kohtaan. Ja selkeästi kimakat, kovat äänet säikäyttävät edelleen niin, että on hakeuduttava piiloon.
Kaikkein tärkeintä näissä parissa vuodessa, mitä Fiinu ja Tiinu ovat nyt meillä asustaneet, on ollut se, ettei mitään, siis EI MITÄÄN, tehdä vastoin kissan tahtoa. Jos kissa ei halua olla sylissä ja pyristelee pois, niin se lasketaan pois sylistä, eikä pidetä väkisin paikassa, jossa kissalla on paha olla. Samoin kissan näyttäessä haluavansa olla rauhassa, niin ei sitten mennä häiritsemään, vaikka itsellä tekisi mieli paijata ja etenkin annetaan nukkuvan kissan olla ehdottoman rauhassa. Samoin aina kissaa lähestyttäessä, tehdään se varoen, ettei kissa tunne itseään uhatuksi. Silittävän käden on parempi suunnistaa kissan luo alhaalta päin tai samassa tasossa kissan kanssa kuin ylhäältä, ettei kissalle tule tunnetta, että kohta tuo käsi lyö.
Poikkeuksena on tietenkin pakolliset hoitotoimenpiteet, mutta ne ovat yleensä niin harvassa ja lyhytkestoisia, että eivät aiheuta kovin paljon pahaa mieltä kissalle.
